Lumiomenat

Ihanaa, talvi on - ainakin väliaikaisesti - saapunut meitä ilahduttamaan. Vaikka kaikki eivät välttämättä ole olleet asiasta samaa mieltä..itse pidän talvesta ja odotan innokkaasti että pääsisin meren jäälle luistelemaan. Lisääntynyt valoisuus piristää kummasti. Talven kautta pääsen sujuvasti siirtymään elämän pieniin iloihin eli ilahduin tässä taannoin niinkin käytännöllisestä lahjasta kuin auton lumiharjasta. Sellaisen sain yhteistyökumppaniltani ja tuli sinä päivänä tosiaan tarpeeseen. Sitä ennen olin puhdistanut autoa tavallisella lattiaharjalla mikä sekään ei ollut hullumpi keksintö.
Viime aikojen ajatuksia: olen miettinyt, millaista olisi asua ja elää jossain kauniissa hyväkuntoisessa tunnelmallisessa huvilassa yhdessä mukavien, eri-ikäisten ihmisten kanssa. Porukka voisi koostua eri elämäntilanteessa olevista aikuisista ja heidän mahdollisista lapsistaan. Jokaisella olisi oma yksityisyytensä ja ns. oma huushollinsa, mutta osa tiloista olisi yhteisiä kuten esimerkiksi sauna ja kodinhoitotilat. Suomessa ihmiset haluavat lokeroitua kukin omiin kuutioihinsa ja valitettavan monet ikääntyneemmät kärsivät sosiaalisten kontaktien puutteesta. Mutta tuollaisessa jonkin sortin yhteisössä elämä olisi vieressä, apu ja turva lähellä, seuraa tarvittaessa. Nythän tästä yhteisö-sanasta on tullut varsin muodikas, mutta haaveilen,
että tuollainen asumismuoto voisi todella toimia. Tosin sopeutumista se varmaan vaatisi ja hyvän saman suuntaisesti ajattelevan porukan. Jos kyseessä olisi erillistalo, voisi pihalle laittaa sen kaipaamani riippumaton ja kasvattaa vanhan ajan sireenimajan. Pihalle myös komposti ja kasvimaa sekä tietenkin omenapuita ja mustaviinimarjapensaita. Mikään ei ole parempaa kuin itse mehumaijalla mehustettu mustaviinimarjamehu, kerran olen jopa sitä itsekin tehnyt. Ja tuohan tarkoittaa sitä, että kellari olisi myös hyvä olla olemassa. Näen jo itseni sieluni silmin keittämässä omenahilloa ja säilömässä kurpitsakuutioita :-) Ja ei muuta kuin toteutukseen :-)

Kovaa ja pehmeää

Bonsoir,

Tänään annoin keskipäivän auringon helliä itseäni sunnuntaikävelylläni. Muutamia kuvia oli otettava kauniin huurteisista lehdistä ja myös tästä ihanasta sammaloituneesta kivestä, jossa kova ja pehmeä kohtaavat toisensa.

Kivet ja sammaleet ovat aina olleet hyviä kuvauskohteita. Kiviä on tullut kannetuksi matkoilta kotiin jonkin verran ja yksi itsekin louhittu ametisti pohjoisen Suomen ametistikaivoksesta.

Tänään kävin katsomassa ranskalaisen elokuvan nimeltään Maalaukseen kadonnut. Sen keskeisin sanoma lienee oli se, että älä unohda läheisiäsi jonkin sinulle itsellesi kiinnostavan asian vuoksi eli elä myös toisille älä vain itsellesi. Tai pikemminkin anna jotain itsestäsi niin saat sen monin verroin takaisin. Ennen kuin on liian myöhäistä. Itse en ennättänyt mukamas kovan kiireen vuoksi enää nähdä ihmistä, joka oli minulle tärkeä. Toivon, että tapaamme vielä joskus, ehkä jossain toisessa ajassa ja ulottuvuudessa.

Eilen pyhäinpäivänä tai pyhäinmiestenpäivänä kuten toiset sanovat, sytytin kynttilän ulos palamaan heidän muistolleen, joihin en enää saa yhteyttä. Sanotaanhan, että niin kauan elät, kuin joku sinua muistaa.

Tällaisia ajatuksia kauniin aurinkoisen marraskuisen päivän päätteeksi. Huomenna on uusi päivä ja kuka tietää, mitä kivaa voi tapahtua :-) Buenas Noches amigos.